Olimme matkalla Vihannin asemalle. Huomasin, että yhtä marketeista oltiin purkamassa. Ohi ajettuamme havaitsin, että siitä oli pystyssä enää vain julkisivu. Ikäänkuin kulissi. Edestä rakennus näytti eheältä. Takana ei kuitenkaan ollut mitään, kaikki oli purettu.

Tämä kummallinen näky herätti minussa mietteitä siitä, että kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää. Sanaparsi ”eestä ku enkeli ja takkaa ku mankeli” pitää valitettavan usein paikkansa.

Apostolien tekojen 5. luvussa kerrotaan Ananiaksesta ja Safiirasta, jotka myivät maatilansa ja toivat varat yhteiseen kassaan. Eivät kuitenkaan koko summaa vaan pitivät osan itsellään. He uskottelivat apostoleille olevansa avokätisiä antamalla koko tilan hinnan. Pyhä Henki ilmoitti, että näin ei ollut. Pietari kysyikin Ananiakselta, miksi hän yritti pettää Pyhää Henkeä kätkemällä osan maatilan hinnasta.”Eikö se myymätönnä ollut sinun omasi, ja eikö myynnin jälkeenkin sen hinta ollut sinun? Miksi päätit sydämessäsi tämän tehdä? Et sinä ole valhetellut ihmisille, vaan Jumalalle.”

Niin, me voimme pettää kyllä ihmisiä, mutta Jumalaa emme voi pettää. Voimme hymyillä ystävällisesti ja lausua kauniita sanoja tarkoittamatta sitä todella. Sydän voi olla täynnä vihaa, kateutta tai vaikkapa kaunaa. Aina löytyy myös niitä, jotka ovat erityisen taitavia kulissien rakentajia. Ulospäin kaikki näyttää hyvältä ja elämässä kaikki kunnossa. Tausta voi ammottaa tyhjyyttään.

On hyvä katsoa peiliin ja tehdä kysymyksiä: Olenko minä sitä, miltä näytän? Onko elämäni avointa ja vilpitöntä? Millaisen kuvan annan itsestäni kanssaihmisille? – Jumalalle emme voi antaa valheellista kuvaa, Hän tietää meistä kaiken. Hänen Sanansa lävistää koko elämämme ja paljastaa sen, mikä ei kestä Hänen silmissään. Niin kuin heprealaiskirje sen ilmaisee ”Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija” (4:12).

Joku voisi ajatella, että tuollainen ”syyni” olisi pelottavaa. Omasta mielestäni se on helpottavaa ja vapauttavaa. Minä olen se, mikä olen. Rukoukseni onkin: ”Anna anteeksi kaikki väärä, mikä minussa on. Auta minua elämään aidosti ja rehellisesti.” – Enkeliä minusta tuskin koskaan tulee, mutta jos välttäisin sen mankelina olemisen.

                                            Raahen Seutu ”Viikonlopuksi” 2.6.2023/ Merja Tuikkala