Isää muistellen

Muistelin tässä eräänä päivänä ystäväni kanssa omaa isääni. Keskustelu alkoi erikoisesta instrumentista, jota isä soitti. Se oli nimittäin saha. Eikä mikä tahansa saha vaan erityisesti soittamista varten valmistettu. Muistan, kuinka kauniisti ja korkealta isä soitti kappaleen ”Olen kuullut on kaupunki tuolla”. Se oli pienen tytön mielestä ihmeellistä. Näen vieläkin isän vetelevän jousella polvien päällä olevaa sahaa ja toinen käsi taivuttelee sitä muodostaen laulun sävelen.

Minulla oli hyvä isä. Hänen elämänsä ei ollut helpoimmasta päästä. Jo nuoresta pojasta lähtien isä oli hankkimassa veljiensä kanssa leipää. Ei ollut siihen aikaan paljon harrastuksia. Elämä oli selviytymistä päivästä toiseen. Sitten oli sota ja sen aiheuttamat kipeät muistot. Niistä isä ei halunnut puhua.

Ison perheen isänä ja yrittäjänä oli tietysti myös omat haasteet.   Elämä oli usein raskasta henkisesti ja fyysisesti. Lapsena ihmettelinkin, miten isä saattoi heti nukahtaa, kun hän meni pitkälleen.

Muistan isäni lempeänä ja huolehtivana. Joskus piti tietysti lasten melskeeseen puuttua ja silloin hän saattoi olla kuin tuli ja leimaus. Hetken päästä hän kuitenkin leppyi ja välikohtaus oli kuin pyyhitty pois.

Kun odotin omia lapsiani ja podin pahoinvointia, isä toi minulle halstrattuja silakoita.

Neuvolakäynneillä hän kuljetti minua ja lapsia eräänkin kerran punaiselle Ladallaan. Ja kuinka usein hän kysyikään minulta ”Onko murheita?”. Aina hän oli valmis auttamaan.

Isän elämän valo ja positiivisuus kumpusi varmasti siitä aarteesta, jonka hän oli jo nuorena löytänyt. Usko Jeesukseen oli hänen elämänsä luja pohja. Äiti kertoi, että jo jonkin aikaa ennen kuolemaansa isä oli ajoittain istahtanut pöytänsä ääreen, ottanut lauluvihkonsa ja laulanut hengellisiä lauluja. Ehkä hän aavisti, että pian on aika lähteä.

Myöhemmin, isän kuoltua, näin unen: Olimme perheenä isän ympärillä, hän oli keskellämme ja soitti sahaa. Hän oli silminnähden täynnä iloa ja riemua. Ihmettelin, miksi hän iloitsee, vaikka me olemme surun murtamia. Herättyäni tiesin, että isä oli päässyt perille. Tämä hänelle rakas laulu oli muuttunut todeksi:

Olen kuullut, on maa ilman vaivaa,

Ilman kyyneltä, taistoa, huolta

Kipu, sairaus, tuskaa ei tuota

Siellä kerran, ah, olla mä saan

Halleluja, siel riemuita voimme

Halleluja, jo epäilys haihtui

Enää koskaan en horjuen kulje

Olen saapunut Jumalan luo

                                                                                                                 Raahen Seutu ”Viikonlopuksi” 6.11.2020/Merja Tuikkala